2078610

Tekstejä jäsenistöltä

Kirjoittajapiirin harjoitus 16.10.2017 Limingan taidekoululla

Syksy

Seison pihalla ja katselen haikein mielin muuttolintujen
kokoontumista suuriksi parviksi sähkölangoille. Ne aikovat jättää meidät taas tänne pimeän talven keskellä.

Taivas vihmoo vettä hiljalleen. Kohta sataa kuin saavista
kaataen. Joudun juoksemaan suojaan räystään alle. Pieni keltainen koivunlehti leijailee alas puusta ja asettuu olalleni.

Päivän laskiessa iltaan nousee sumu tanssimaa ruskakanervikon
ylle. On kylmä ja kosteaa. Huomenna, niin ajattelen, nousee syksyn kalpea aurinko ja kilottaa taivaanrannalla ja pakkanen kuurottaa maata valkeaan talvivaippaan. Pakkasen raikas kuulaus kaikkialla.


Marjatta Peräläinen

__________________________

Tässä mainio Marjatta Peräläisen ( osallistui harjoitukseen Turussa) kirjoittajapiirin syksyaiheinen harjoitus, johon piti sisältyä sanat:

- sumu
- vihmoo
- sataa
- koivunlehti
- ruska
- kylmä
- kilottaa
- kuurottaa
- kuulaus
- muuttolintu

Tove Jansson, satavuotiaan
Suomen merkkihenkilö

Limingan taidekoulun kevään viimeinen Strategia-tehtävä oli
”Satavuotiaan Suomen Merkkihenkilö?” Ohjeena oli: Kuvaa hänet valitsemallasi taiteen tavalla!

Minä valitsin vakio asuinpaikkani mukaan maailman kuulun kesäporvoolaisen Tove Janssonin. Kuvasin hänet n. 80 x 60 cm:n kokoiselle harmaalle kartongille hiilellä ja liidulla. Kuvassa Muumi-
pappa ja Puupää-hattupäisen Tove Janssonin ovat päiväkävelyllä.

Tove Marika Jansson syntyi 9.8.1914 Helsingissä ja kuoli
27.6.2001 Helsingissä. Hänen isänsä oli kuvanveistäjä Viktor (Faffan) Jansson ja äitinsä ruotsalaissyntyinen, hovisaarnaajan tytär, graafikko ja kuvittaja Signe

(Ham) Hammarsten-Jansson. Vanhemmat kuvasivat taiteessaan tytärtään heti tämän alkuhetkistä alkaen. Tove oppi piirtämään melkein ennen kuin kävelemään.

Koti, ateljee, työ ja perhe sulautuivat Toven ja hänen pikkuveljiensä maailmassa yhteen. Veljeksistä Per-Olof syntyi v. 1920, hänestä
tuli valokuvaaja. Lars syntyi v. 1926, hänestä tuli kirjailija ja vähitellen
myös muumipiirtäjä ja -markkinoija.

Kesäkoti sijaitsi Porvoossa Pellingin saaristossa. Asutuksen levitessä Tove halusi kauemmas merelle. Hän sai luvan rakentaa pienen mökin ja
sen alla olevan saunan Pellingin ulkosaaristoon kuuluvalle pienelle
kallioiselle Klovharun saarelle, joka oli kylien yhteismaata. Mökki valmistui v. 1964, sen jälkeen Tove Jansson yhdessä puolisonsa, graafikko Tuulikki Pietilän kanssa vietti siellä kesiä. Rakennuksen suunnitteli kuuluisa arkkitehtipariskunta Reima ja Raili Pietilä, Reima oli Tuulikin veli.

Tove Jansson oli suomenruotsalainen kirjailija, taidemaalari,
pilapiirtäjä ja sarkakuvataiteilija. Tove kouluttautui ammattiin Helsingissä, Tukholmassa ja Pariisissa. Hänen uraansa leimasi taistelu maalaamisen ja kirjoittamisen välillä. Tove ei tehnyt taidetta taiteen
vuoksi, hänestä se oli elämisen ja itseilmaisun itsestään selvä jatke.

Tove Jansson piti itseään ennen kaikkea kuvataiteilijana.
Ostettuaan Ullanlinnankadun ateljeehuoneiston velkainen Jansson teki 10 vuodessa kaikkiaan 11 monumenttaalityötä lasimaalauksista monimetrisiin öljytöihin. Hän on maalannut mm. Elsi Borgin suunnittelemaan Teuvan kirkkoon alttaritaulun, jonka nimi on Kymmenen neitsyttä. Tämä on ainoa hänen maalaama
alttaritaulu. Hän maalasi useisiin töihinsä itsensä.

Erityisen mielenkiintoiseksi muodostui hänen suhteensa pilalehti Garmin. Hän aloitti lehden avustamisen jo 15-vuotiaana. Hän
työskenteli Garmin vakituisena kuvittajana viisitoista vuotta. Hän piirsi sinne 100 kansikuvaa ja 500 muuta piirrosta. Pian Jansson alkoi käyttää Garmin kuvissa muumikuvaa puumerkkinään.

Muumitarinoita valmistui proosana ja kuvakirjoina toistakymmentä, sanomalehtien sarjakuvana kaikkiaan 1500 sarjaa. Hän ei koskaan
kirjoittanut omaa elämänkertaa, sen tekivät Boel West kirjassa Janssonin elämänkerta, Sanat, kuvat ja elämä (2008) ja Tuula Karja-lainen kirjassa Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta (2013). Nykyään muumeista on tehty teatteri-, ooppera-, elokuva-, televisio- ja
radioteoksia.

Tove Jansson on yksi Suomen luetuimpia ja rakastetuimpia
kirjailijoita, samalla hän on myös kaikkien aikojen tunnetuimpia suomalaisia maailmalla. Hänen kirjojaan on käännetty 45 kielelle.

Vuosi 2014 oli Tove Janssonin syntymän satavuotis-juhlavuosi,
jolloin Porvoossa, Helsingissä, Tampereella ja muualla Suomessa kerrottiin hänen tuotannostaan tarinoin, näytelmin ja moninaisin näyttelyin. Osallistuin niihin katselijana ja kuuntelijana.

Tove Janssonin alkuperäisiä satukuvia ja monen kielisiä
muumikirjoja on tallennettu vuodesta 1987 alkaen Tampereen Muumimuseoon. Uusi Muumimuseo avattiin Tampereella 17.6.2017.


Helinä Niskala


Lähdeaineisto:
Tove Janssonin virtuaalimuseo ja elämänkerta,
Wikipedia Tove Jansson,
Tove Jansson Perhe

Lottajohtaja Fanni Luukkonen yksi Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden sankareista

Limingan taidekoulun oppilaana osallistuin kevään 2017 aikana koulun kaikille oppilaille suunnattuun kriittikkitehtävään, jolla haettiin itsenäi-syyden satavuotiskauden sankaria joko maalaamalla, grafiikkatyönä tai kuvaa veistämällä. Minä piirsin harmaalle paperille hiili-, liitu- ja lyijyky-nätoteutuksena Fanni Luukkosen 100 cm x 70 cm kokoon.

Koska olen Oulun Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -piirin Perinnekilta ry:n puheenjohtaja ja edessä oli toukokuun lopulla Iissä itsenäisyyden 100-vuotiskauden kunniaksi toteutettava Fanni Luukkosen juhla, lottajohtaja oli mielessäni ja hänen esiintuomisensa tuntui tärkeältä Limingan taidekoulullakin. Tämän päivän opettajille ja koululaisille Luukkonen oli outo ja tuntematon.

Fanni Luukkosen kuolemasta tulee kuluneeksi kuluvan vuoden loka-kuussa 70 vuotta. Hänen johdettavanaan oli koko sota-ajan suuri lottien armeija, joka oli sodan lopussa jo määrältään 250 000. Fanni Luukkonen oli todellinen rauhanrakentaja ja isänmaan ystävä.

Sortavalan seminaarin tyttöharjoituskoulun yliopettajattarena toimi-neesta, Oulusta kotoisin olevasta, Fanni Luukkosesta tuli lottajohtaja Lotta Svärd -järjestön vastuutehtävien kasvun kanssa. Lottaura alkoi vuonna 1919 perustetun Sortavalan Lotta Svärd -yhdistyksen sihteerinä ja jatkui kaksi vuotta myöhemmin Sortavalan alueen piirisihteerinä. Vuonna 1925 Fanni Luukkonen valittiin Lotta Svärd -järjestön keskusjoh-tokuntaan ja 1929 järjestön päätoimiseksi puheenjohtajaksi.

Viimeisimmässä Fanni Luukkosesta kirjoitetussa tutkimuksessa Marjo-Riitta Antikaisen kertoo lottajohtajan osaavasta johtajuudesta. Nuo taidot Luukkonen kehitti Sortavalan vuosinaan sekä seminaareissa että lottatoiminnassa. Opettajakokemus oli lottajärjestössä todella tarpeen, sillä sen kurssitoiminta oli mittavaa. Lukuisille suomalaisnaisille lottakurssi oli ennen sotia ainoa kansakoulun jälkeinen koulu.

Fanni Luukkonen on haudattu sukuhautaan Iin Kruununsaareen, missä hänen hautakivessään lukee ”Isänmaa on Jumalan ajatus”. Lottajohtajan äiti oli syntyisin Iistä. Aina toukokuussa Oulun Suojeluskunta ja Lotta Svärd -piirin perinnekilta ry käy kunniakäynnillä lottajohtajan haudalla. 2014 se kustansi yhdessä Suomalaisen Naisliiton Oulun osaston kanssa muistolaatan Heinätorin koulun seinään muistuttamaan siitä, että Fanni Luukkonen toimi ennen Sortavalaa Heinätorin koulun opettajana. Luukkonen oli Suomalaisen Naisliiton Oulun osaston perustajajäsen. Kaiken ikää hän arvosti niin tasa-arvoasioita kuin isänmaallisia ja kristillisiä arvoja.

Terttu Välikangas


Lähteet
- Naisten Ääni Facebookissa Fanni Luukkosesta 29.6.2017
- Marjo-Riitta Antikainen: Velvollisuuden kutsu - Fanni Luukkonen johtajana, julkaistu 2012
- Suojeluskunnat ja Lotta Svärd -nettisivulta Fanni Luukkonen


Kirje Mikael Agricolalle

27.4.2017 Oulusta


Arvoisa Mikael Agricola. Sinua on esitelty Ruotsin kuningas Kustaa Vaasalle sanoilla: Hän on hyvä, oppinut, ja ymmärtäväinen mies.
Kuningas Kustaa Vaasa oli Jumalan lain ja Ruotsin lain vartija. Kuningas
hyväksyi suosituksen ja Mikael Agricolan.


Kun opiskelit ja elit Saksassa Wittenbergin kaupungissa vuosina 1536-1539 yhtäjaksoisesti käymättä koti-Suomessa yhtään
kertaa, jouduit hankkimaan rahaa elämistä, opiskelua ja tutkimustyötäsi varten. Teit kolme eri kertaa anomuksen kuningas Kustaa Vaasalle. Lahjoitit katekismus-kirjan 4-vuotialle kruununprinssille. Sait anomuksiisi kieltävät vastaukset joka kerta. Sinun aikasi ylioppilaat saivat mukaansa voitynnyreitä, jotka he vaihtoivat rahaksi.


Tämäkin on kerrottu Simo Heinisen kirjassa Mikael
Agricola. Elämä ja teokset. Kirjan alkusanat on allekirjoitettu Porvoossa
loppiaisen v. 2007.


Sinun etunimesi Mikael on enkelin nimi. Sukunimesi Agricola tarkoittaa maanviljelyä. Sinun syntymäaikasi on epätarkka. Vuosilu-vuiksi on merkitty 1507-1510 Pernajan pitäjässä, itäuudellamaalla.


Meitä oli Oulussa neljä henkilöä pöydän ympärillä. Joku kysyi mitä tulee mieleen sanoista ”Mikael Agricola” ? Yksi katseli pöydän pintaa, toinen sanoi uskonto ja kolmas, että minä tiedän yhden asian: Hän kävi Moskovassa.


Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa valitsi sinut kielitaitoisena piispana valtuuskuntaan, jonka tehtävänä oli neuvotella rauha Venä-
jän ja Ruotsin välisten sotien päättämiseksi. Valtuuskuntaan kuului noin
sata henkilöä palvelijoineen. Lähditte Tukholmasta 7.11.1556. Helmikuun 24 päivänä 1557 olitte ensimmäisen kerran tsaari Iivanan vastaanotolla Moskovassa. Tsaarin viides vastaanotto oli kuukautta
myöhemmin. Paluumatkalle lähditte 24.3.1557. Sinä sairastuit vakavasti ja Kuolemanjärven Kyrönniemen kylässä kohtasit kuolemasi 9.4.1557. Sinut haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon 12.4.1557


Oskari Jauhiainen on tehnyt sinusta patsaan, joka julkaistiin v. 1952, Suomen olympiavuotena.


Sinun ansioluettelosi on vakuuttava. Aika jona elit ja suoritit kirjalliset tuotantosi oli taistelujen, tulipalojen, uskontojen, veritekojen, nälänhädän aikaa. Pysyit ymmärtäväisenä uudistajana. Kouluja pitää perustaa tyttöjä ja poikia varten. Lukutaito pitää olla kaikkien saatavilla.


Sinun kuolemasi jälkeen jotenkin lakkasit näkymästä julki-suudessa. Hiljaisuutta kesti lähes 300 vuotta. Olit elämäsi aikana oppi-las, teini, maisteri, rehtori, piispa, suomenkielen käyttöönottaja, rauhan-neuvottelija. Huumori ja ymmärrys ovat tuotteissasi.


Terttu Häkkinen

Joulunlapsi kosketti

30.12.2012
Terttu Välikangas


Kaksoissiskollani ja minulla oli ilo osallistua todelliseen jouluvisiittiin, kun joulukuun puolivälissä vierailimme Vivamon raamattukylän jouluvaelluksella. Raamattukylä on Lohjalla, ja sitä johtaa taiteilija Anna-Mari Kaskinen. Hän on kirjoittanut eri vuodenaikoina esitettäviä, raamattuaiheisia näytelmiä, joihin yleisö tutustuu ohjatuilla kierroksille. Me olimme tulleet Joulun suuri ihme -vaellukselle.

Lunta sateli joulukorttimaisin, isoin, kevyin hiutalein, kun keräännyimme lähes kolmen sadan muun vaeltajavieraan kanssa lähtöpaikalle. Palestiinalaiseen tyyliin pukeutuneet oppaat lähtivät sytytetyt öljylamput kädessään viemään meitä ensimmäiselle etapille, Nasaretiin. Kohtasimme Marian ja Joosefin nuorena kihlaparina keskustelemassa isosta pöydästä, jonka Joosef oli valmistanut Marialle lahjaksi. Maria kyseli, eikö pöytä ole liian suuri heille kahdelle. Joosef puolestaan arveli, että muutaman vuoden perästä heillä on pöydäntäysi jälkikasvua. Enkeli ilmestyi Marialla kertoen hänet valitun Jumalan Pojan äidiksi ja sai nöyrän Herran palvelijan juosten lähtemään tapaamaan raskaana olevaa sukulaistaan. Roomalainen sotilas rummutti sitten meidät kaikki menemään verollepantaviksi Daavidin kaupunkiin.

Soihdut ja öljylamput valaisivat suuren väkijoukon valtaamaa Jerusalemia. Kauppaa käytiin äänekkäästi, kaikki majoituspaikat olivat täynnä ja Maria ja Joosef kulkivat ovelta ovelle yöpymistilaa turhaa kysellen. Eräs lapsi lähti lopulta viemään Mariaa ja Joosefia enonsa luo katonallepääsyä kyselemään.

Me katsojat taivalsimme mäkisessä, vaikeahkossa maastossa kohti keto-etappia, jossa paimenet olivat yössä laumansa vartijoina. Lammaspaimenet, paikalle saapuneet Itämaan viisaat miehet ja me vaeltajat näimme yhtäkkiä valoa säihkyvän, vitivalkoisen taivaallisen viestintuojajoukon ja kuulimme, että on Kristus, Jumalan poika, on syntynyt. Tätä kertoi myös taivaalla loistava suuri, koristeellinen, sähköinen tähti, joka oli rakennettu lähitallin katolle.

Matkamme jatkui kohti tuota ihmetähteä. Kuljimme talliin. Oven aukaisussa tulvahti vastaamme lämpö ja eläinsuojan tuoksu ja me näimme suuren valon keskellä ilmielävän Jeesus-vauvan hyvin nuoren, kirkasotsaisen Maria-äidin sylissä vierellään siloposki-Joosef ja pari aasia. Näkymä oli huikean häkellyttävä. – Kuulimme myöhemmin, että joulunäytelmässä on mukana viisi muutaman viikon ikäistä lohjalaisvauvaa, jotka vuorottelevat jouluvaelluksilla, joita on kaksi - kolme kertaa päivässä.

Todellakin meidän Herramme otti ihmishahmon syntyen avuttomista avuttomimmaksi ihmisvauvaksi! Tuntui, että näytelmäkokemus Hänen näkemisestään ja kokemisestaan oli taivaallinen. Se hiljensi ja teki kiitolliseksi.

Vaeltajajoukko jatkoi oppaiden kanssa Herraa mielessään ylistäen Särkyneen sydämen kirkkoon. Pääsimme laulamaan niin tuttuja, perinteisiä joululauluja kuin ohjelmalehtisestä lukien kuulemiamme lauluja, joiden sävel oli näytelmäkohtauksissa ehtinyt tulla tutuksi. Laulukumppaneinamme kirkossa oli koko jouluvaelluksen esittäjäjoukko. Kynttilät loimottivat juhlaa sisällä. Ulkona iltaamme kirkastivat öljylamppurivit ja hohtavat, vastasataneen lumen tähtiä säihkyvät kinokset. Kokemani joulunihme oli onnea, kun sen vielä sain nauttia siitä yhdessä rakkaan, kaukana asuvan kaksoissiskoni vierellä.


...............................................................................................

Vieno Myllylä

Saunatonttu ja riihitonttu

Saunatonttu torkkuu kiukaan takana. Ihmiset ovat purkaneet puukiukaan pois ja asentaneet tilalle sähkökiukaan. Sen kun napsauttaa ja kiuas kuumenee itsestään. Saunatonttu tuntee itsensä aivan tarpeettomaksi.

Eräänä päivänä saunan oveen koputetaan. Kuka nyt koputtaa saunan oveen? Ihmiset eivät yleensä koputtele. Eivät ainakaan silloin, kun sauna on kylmänä.
Tulija oli riihitonttu.
- Minulla on huolia, sanoo riihitonttu.
- Millaisia huolia? kysyy saunatonttu.
- Minä kuulin, että aikovat purkaa riihen.
- Entäs sitten? Eihän siellä ole puitu enää vuosikymmeniin. Sinäkin olet maleksinut siellä aivan virkaheittona.
- Ne puhuvat jotain sellaista, että siirtävät rakennuksen rantaan, muistaa riihitonttu.
- Vai rantaan, tuumii saunatonttu ja sivelee partaansa. Jaaha! Sitä ne siis tarkoittivat. Kuule, ne aikovat tehdä siitä rantasaunan. Oikean savusaunan. Kuulin, kun miehet juttelivat siitä lauantaina kylpiessään.
Niin, mutta mihin minä sitten menen? Se on minun kotini, se riihi.

- Tule toistaiseksi tänne minun luokseni, ehdottaa saunatonttu. Ensi kesänä rantasauna on varmasti jo valmis. Silloin sinä voit muuttaa sinne ja ryhtyä saunatontuksi.
- Enhän minä ole saunatonttu. En minä tiedä, mitä saunatontun toimenkuvaan kuuluu.- Savusauna on melkein samanlainen kuin riihi. Samanlainen kiuas ja kaikki. Sitä paitsi - uudelleenkoulutus on tätä päivää. Tehdään oppisopimus! Minä tulen kouluttamaan sinusta saunatontun.

Rantasauna valmistui seuraavana kesänä. Se oli sellainen kuin saunatonttu oli arvellutkin, oikea vanhan ajan savusauna.
Savusauna lämpesi harva se ilta. Ja saunavieraita riitti. Molemmat tontut olivat täystyöllistettyjä koko kesän. Syksyllä riihitonttu oli jo täysin oppinut saunatonttu.

- Oletpa sinä onnen poika, kun saat asua tämmöisessä. Olisipa minullakin tällainen koti! Sähkösauna - se nyt ei ole sauna eikä mikään tähän verrattuna, huokaili sähkösaunan tonttu.
- No, tokkopa ihmiset viitsivät lämmittää savusaunaa talvipakkasella, korkeintaan ehkä joulusaunan, tuumi savusaunan tonttu ikään kuin lohduttaakseen ystäväänsä.

- Sinähän voisitkin tulla talveksi minun seurakseni, keksii sähkösaunan tonttu. Onhan siellä ainakin lämmintä.
- Kyllä tässä jo ollaankin talviloman tarpeessa. Tulet sinä sitten keväällä taas minun seurakseni. Taitaa muuten tulla ensi kesäsä vieläkin kiireisempi. Kuulithan, mitä ne miehet suunnittelivat löylyssä istuessaan?
- Kuulin kyllä. Puhuivat jostain maatilamatkailusta.
- Kummallisia nuo ihmiset. Ensin ne rakentavat sähkösaunoja joka asuntoon ja sitten matkustavat satoja kilometrejä päästäkseen savusaunaan.


......................................................................................

7.7.2012
Liisa Eklund

Kesän rikkaita muistoja

Auton moottori hurisi unettavan tasaisesti Pirkon ajaessa aamuvarhaisella maantiellä, keskustelu piti meitä virkeänä ja valppaana. Puhelimme entiset ja nykyiset liminkalaiset. Tulevasta säästä ounastelimme säätieteilijän varmuudella tulevan kauniin, pilvettömän ja aurinkoisen.
Olimme matkalla Hailuotoon.
Oulun ympäristön kynäilijöiden - monitaiteellisten ja perinteeksikin jo muodostuneelle kolmipäiväiselle viikonlopun taideleirille. Leiri oli alkanut jo eilen - perjantaina, Eino Leinon, runon ja suven päivänä. Päivän valinta oli mitä parhain herkistyä ja virittäytyä
taiteen luomiseen ja jos Luodon luonto suo niin taivaankannen alla, äiti-maan helmoissa.


- Otin kameran mukaan, jos vaikka saisin kehiteltyä jonkin teeman ja sen ympärille kuvakertomuksen. Malli vain pitäisi saada, Pirkko tuumaili ja samalla katsoi minuun päin.
- Otin myös kameran - käsipokkarin, mutta toisinaan tulee hyviäkin kuvia, vastasin kiireesti ja katsoin poispäin.
Lauttamatkan aikana Pirkko toisteli mallin tarpeellisuutta ja kun olimme ajelleet Hailuodon tietä nopsaa vauhtia, tavoitimme edellä ajavan pienen punaisen auton, joka mennä viiletti samaan suuntaan. Punainen auto kurvasi majakan parkkiin, me perässä. Punaisesta autosta nousi "mallitoimiston agentti" Kaisa, suoraan pitkäksi venähtäneistä häistä. Pirkolle ja Kaisalle syntyi oitis kiihkeä keskustelun ryöpsäys ja malliongelma oli siinä ratkaistu.
Ojensin Kaisalle ystävällisesti Kolumbialaisen Senjoritan leveälierisen olkihatun - kasvojen suojaksi, auringon säteiltä, täksi päiväksi. Samalla toivoin tämän olkihatun lujittavan lupausta olla kuvaus-teamissa mukana loppuun saakka.
- Aloitetaan tämä ihana aamu aamiaisella, Pirkko liversi ja loisti kilpaa auringon kanssa.
Luotokeskuksen ravintolassa oli pitkät pöydät jo täynnä intellektuellisia taiteilijoita; lausujia, laulajia, loitsijoita, kuvaajia, maalareita, kynäilijöitä, runoilijoita, piirtäjiä - Niina taiteellisena ohjaajana, Anja yhdistyksemme taiteellisena sihteerinä ja leirille kutsujana.
- Tästä päivästä tulee mielenkiintoinen, saankohan mitään aikaan, ovat niin tekevän näköisiä. No, jos ei mitään, niin rentoudun, ihailen ja katselen toisten kätten töitä, nautin vain näiden lämminhenkisten ihmisten seurasta, mietin syödessäni.


Anja istui Kyläkujan ja Lankkupolun risteyksessä, sininen taitelijatakki ja valkoinen lierihattu yllään. Istahdin isolle kivelle hänen taakseen. Hän maalasi kevyin, varmoin siveltimen vedoin kuvaa, vähän matkan päässä olevasta majakasta, huomasin hänen harrastaneen maalausta jo vuosia,
sommittelu ja värien valinnat olivat hioutuneet niin kauniin harmonisiksi.
- Anja, olet Ilmattaren suosikki, huomasitko miten ilman Impi hunnullaan pyyhkäisi pilvet pohjoiseen.
- Huomasin, eikö ole aivan ihmeellistä tämä valo ja kirkkaus, että meitä onnisti näin hyvin, saimme kesän lämpimimmät päivät. Hän käänsi kasvonsa työstään ja hymyili.
Olet aivan auringon näköinen, olet äiti maa - ajattelin, lopetin puhumisen, se häiritsee, tiedän sen häiritsevän. Olin aivan hiljaa.



Silmäilin kaunista luontoa, annoin merituulen hyväillä kasvojani, annoin auringon maalata ihoani kuparilla. Ummistin silmäni, tunsin miten lähellä ja syvälle kesä nyt vaipuu, jos et liiku, linnutkin ovat hiljaa, jähmettyneet paikoilleen. Tuuli kulkee aivan hiipien liikauttamatta yhtäkään puunlehteä, meri on vaiti, ainoastaan auringonsäteet tanssivat veden kalvon päällä. Kalat makaavat liikkumattomina merenpohjassa evät hennosti heiluen. Luonto on hiljentynyt, pysähtynyt, tähän keskikesän lempeän lämpöiseen syliin.



Havahduin edestäpäin kaislikon takaa kuuluvaan kahinaan, noin kymmenen metrin päässä istui taiteilijoita ja vielä siitäkin ylempänä maalasi nainen majakasta kuvaa, miten he olivatkin olleet niin hiljaa. Vieno tuli ystävänsä kanssa Kyläkujaa alaspäin, jäivät Anjan kanssa keskustelemaan.
Pirkko nousi Rantakadulta, toisessa kädessä kameranjalusta, olalla kameralaukku ja edessä kaulalla ammattilaisen järjestelmäkamera, silmillä mustat aurinkolasit, hän oli aivan elokuvaohjaajan näköinen.
- Siirsin auton tuonne alas parkkiin, on lähempänä, jos tarvitsee tavaroita hakea ja siellä voi välillä käydä levähtämässä.
- Alappas tulla matkaan, ohjaajan komennus kuului.
Nyt mentiin Lankkupolkua puolijuoksua, haettiin dyyneiltä sopivaa kuvausympäristöä, merinätkelmäkenttä täydessä kukkaloistossaan, merituulten hopeanhohtoiseksi kyllästämät puupenkit ja Lankkupolun reunalaudat, merikaislojen ja rantakauran korkeat siniviheät mätästävät kasvustot, alla beacen-värinen hietikko. Tässä se on, se kuvauspaikka, sanoimme yhteen ääneen.
Pirkko pystytti kameranjalat, asensi kameran kuvauskuntoon, tähtäsi merelle päin.
Kaisa oli käynyt vaihtamassa filmaattisemmat vaatteet ja Kolumbialainen suurilierinen olkihattu kruunasi näkymän, Kaisa oli kuin merestä noussut seireeni, tai merirosvolaivan kapteenin karannut kaunis morsian. Pirkko ohjasi kuvattavaa varmoin ohjaajan ottein.( Tämä kuvakertomus on nähtävillä Kynäilijäin kotisivuilla ) Paikka,asut ja kuvat aivan ammattilaisen työtä.
- Hyvä Pirkko, Hyvä Kaisa, siitä se elokuva-alan ura urkenee, tulevaisuudessa ehkä punainen mattokin vetäistään rullalta suoraksi.


Siirryin istumaan kauemmaksi kuvausteamilaisista, pelkäsin saavani kyynärpäästä, heillä oli niin laajat kaaret työn touhussa. Kohdalleni pysähtyi uteliaita matkalaisia. Kyselivät mitä täällä oikein tapahtuu, kun joka paikassa istuu taiteilijoita telineiden kanssa Täällä filmataan jotain ja tuolla terassin kentällä laulettiin rummun säestyksellä. Kerroin monitaiteellisten taideleirin olevan menossa. Nostelivat kulmiaan, seurasivat hetken.
Katselin horisontissa pyöriviä tuulimyllyjä. Ne jauhoivat sähköä luotolaisille. Ylimääräinen sähkö syötetään valtakunnan verkkoon ja tuulta riittää - raaka-aineesta ei tule puutetta.
Kaukaa Lankkupolkua lähestyi taiteellinen ohjaaja Niina seuraamaan kuvaussessiota, hän istahti viereeni. Keskusteltiin ja tutustuttiin. Hänelle tulee paljon kävelyä, kun taiteelliset ovat hajaantuneet laajalle alueelle.
Pirkko ja Kaisa olivat loitonneet kauas rantaan, seurasin heitä rannalle vähänmatkan päähän.
Upotin varpaani Itämereen. Nuuhkin tuulta, haiseeko merivesi jätekaivolta, onko rannat täynnä keltaista vaahtoa, entä meduusoita, kukkiiko sinilevä.
Ei mitään näistä uhkakuvista näkynyt, rannalla lojui vain pari ajopuuta, toisesta voisi tehdä naulakon, oksantyngät sojottivat sopivin välein, toisessa oli jotain salakirjoitusta, varmaan kapulakielen avaamiseen lähetetty pullopostina. Läiskäsin kuvat kummastakin sokkona, etsin oli aivan musta.
Keräsin meren hiomia erivärisiä kiviä syksyllä alkavalle savityökurssille. Ranta ja lankkupolut olivat hiljentyneet.


Lounasravintolan buffettipöydän ympärillä sitä vastoin oli tungosta, meri-ilmasto nostattaa ruokahalua, tarjolla oli maukasta ja ravitsevaa ruokaa, runsaasti hyviä rasvoja, runsaasti vihreää sokeria, niitä aivot tarvitsevat ja me aivoja, lihakset valkuaista. Taiteilijat häipyivät yksi toisensa jälkeen, ilmeisesti vetäytyivät ”ettosille”, Pirkon kanssa laahustimme silmät puoliummessa auton etupenkille, kaikki verenkierto oli mennyt vatsaan.
Heräsimme naapuriauton ovenavaukseen, olimme nukkuneet yli tunnin, nyt jaksaa uusin ja virkistynein voimin ammentaa tästä Luovon luonnosta vaikutteita tuleviin taiteellisiin harrastuksiin.
Päivätorkkuja oli ottaneet useammatkin leiriläiset, koskapa kulkivat niin reippaina vastaan.


Nousimme Rantakadulta Kyläkujan risteykseen, Anja maalasi omalla paikallaan, ihmisiä oli pysähtynyt risteykseen ja kaikki katsoivat tuulimyllyille päin, aivan lähellä olevan isohkon ja hyvin hoidetun mökin päätyräystäiden alle. Mies huitoi ja tökki luudalla, äkäisellä äänellä jotain kuului tiuskivan. Pääskyt kirkuivat, lentelivät hermostuneina edestakaisin, kohta räystään alta tipahti jotain maahan. - Sainpas sen alas, kuulin miehen sanovan ja hän lähti kulkemaan meitä kohden.
- Nuo pääskyt sitten ovat tyhmiä lintuja, pari viikkoa sitten pudotin tuolta toiselta puolen pesän ja nyt ovat jo tehneet tälle puolelle uuden.- Sotkevat seinän ja autonpellit.
Sen sanottuaan käveli Anjan luo ihastelemaan majakan maalausta, kutsui tutustumaan kesäkotiinsa, kutsui kokoryhmän, meitä lähtijöitä ei loppujen lopuksi ollut, kuin Anja ja minä.
Mies kertoi olevansa merenhuuhtoma porilainen. Avioliiton myötä hänestä oli tullut luotolaisen kalastajamökin kesäasukas. Hän oli laajentanut mökkiä kaksinkertaiseksi ja rakentanut piharakennukset. Nyt majarykelmässä mahtuisi majoittumaan kolmekin perhettä yht´aikaa, Vesi ja viemäröinti oli laitettu hänen aikanaan ja ulkorakennuksessa oli sauna ja wc.
Päärakennuksen sisällä oli sisustettu merihenkisesti, ankkurein ja merisolmuin, joka esineessä oli jokin meriaiheinen kuva. Katonrajassa olevalla hyllyllä oli vanhoja arvokkaita kirjoja, seinällä tunnettujen henkilöiden kirjoittamia kiitosrunoja kehystettyinä tauluiksi. Mies tarjosi viinirypäleitä.
Kiitimme vieraanvaraisesta ja avartavasta kotikutsusta, lähtiessämme mies vielä huomautti vasta hankkineensa ulkokuistilla olevat tummaksi petsatut akaasiapuuta olevat ulkokalusteet. Olivat olleet hintavat, mutta myös kestävät. Toivotimme hyvää ja lämmintä kesän jatkoa.
-Että meille tälläistakin tapahtuu! Ei olisi uskonut, pääsimme kurkistamaan kalastajamökkiin, vaikkakin tämä ei enää ollut mökki, paremminkin kartano, siltikin olimme yhtä kokemusta rikkaampia ja siitäkin voisi maalata tai kirjoittaa kokonaisen kirjan.


Iltapäiväkahvit joimme ulkokuistilla. Kalevalalaiset naiset esittivät loitsurunoja, haikeana toivoin näkeväni näitä entisaikojen suomalaisheimojen vahvojen sanojen kulttuuria enemmänkin. Hyvä, hyvä te ihanat Karjalan tyttäret, tulkaatte peremmälle, olkaatte kotonanne, tulkaatte toistekki.
Illansuussa Luotokeskuksen kabinetti oli täynnä taiteilijoita ja seinänvierusta taiteilijoiden kättentöitä, aivan upeita taideluomuksia, oli suuri kunnia päästä seuraamaan heidän työskentelyään, tunsin itseni kovin pieneksi. Seinätreenillä vaihtui valokuvaajien ottamia taidekuvia, kuvat oli hyvin onnistuneita, vaikka he pelkäsivät vallan muuta, koska valoa Luovolla on paljon,
Pirkon ottamat tunnelmalliset tuokiokuvat olivat kuin jostain eksoottiselta lomasaarelta Välimerellä, kerrassaan upeita otoksia. Hyvä Pirkko ja Hyvä Timo.
Kaisa halusi vielä Raahessakin olla Kolumbialainen Senjorita ja kun vaivihkaa Kaisaa silmäilin, näki heti heissä olevan jotain samaa, joten Kaisan Raahen kodin eteisen seinälle se olkihattu ehdottomasti kuuluu.
Taiteilijoilla leiri vielä jatkuu sunnuntaihin ja sen jälkeen he pystyttävät Luovon kirjastoon taidenäyttelyn, että he ovat ihanan monilahjakkuuksia. Heillä on lahjoja, ja he jakavat ja antavat itsestään vielä muille. Ihailen tätä hyvää organisointia, ammattimaisen pätevää, lempeää kannustavaa ohjausta.
Hyvä Anja, olet Nainen oikealla paikalla. Hyvä Niina ohjasit ammattimaisen taitavasti.
Pienelle taiteelliselle ajopuun laudalle maalattu pieni Hailuodon majakka, löysin sen torimyymälästä, majakka matkasi Limingan kautta Helsinkiin.
On se niin lutunen sanoin, se on upea saaja sanoi.


-Auton moottori hurisi nopeasti Pirkon ajaessa rallia sallitulla nopeudella kohti lauttasatamaa. Olimme koko matkan hiljaa, oli viimeisen lautan lähtö mantereelle - tälle lauantaille..................

................................

Terttu Välikangas
Oulu-opiston tarinapaja

HILMA PYYKKÄÄ

Hikipisarat putoavat Hilman sileältä otsalta silmille ja tulevat hieraistuiksi niiltä kämmensyrjällä. On pyykkipäivä. Eletään rauhanaikaa syyskuussa 1945 kahden kirjaimen pitäjässä, Iissä. Vilpon viimeinen haavoittuminen vaurioitti hänen vasenta jalkaansa niin paljon, että viisivuotinen isänmaan puolustaminen päättyi ennen Lapin sotaa.

Vilppo-puoliso puurtaa uuden kamarin kimpussa. Se on tarkoitus saada lämpimäksi ennen talvea. Lisätila tulee tarpeeseen, sillä perheen esikoislasten, kaksosten, laskettu aika on helmikuussa. Kolme vuotta kestäneen avioliiton aikana on Hilma jo muutaman kerran hieraissut kostuneita silmäkulmiaan miettiessään, josko heidän perheelleen ei lapsia suodakaan. – Nyt niitä on tulossa kerralla kaksi!

Hilma hankaa miehensä työpaitaa pyykkilautaa vasten. Lisää hierottavia on likoamassa saavissa. Vieressä porisee muuripata, jossa lakanapyykki saa lämpökäsittelyä. Ahertaja on siro puolitoistametrinen, kolmissakymmenissä oleva tarmonpesä. Hän on kietaissut pään ympäri kiertävän, kastanjanruskean lettikruununsa verhoksi ruudullinen huivin. Raskauden pyöristämä vyötärö erottuu pyykkäämisen kasteleman esiliinan alta.

Tapasimme täpötäydessä junassa. Minä olin lottapuvussa ja Vilppo oli suomalaisen sotilaan harmaissa. Hän oli menossa rintamalta lomalle kotiin, minä olin tulossa Jyväskylästä lotta-kokouksesta. Vaihdoimme kirjeenvaihto-osoitteita. Minun isänmaanpalveluuni ennen naimisiinmenoa ehti kuulua lottatyön lisäksi työ Vihtavuoren ammustehtaassa. Oikeasta korvastani meni kuulo, kun lähes päivittäin sillä puolen työpistettäni räjähteli pikkujytkyjä. Tehdas oli ulkoa verhottu taitavasti vaihtelevanvihreällä verkolla. Vihollisen lentokoneet pyörivät kaiken aikaa tehtaan ympärillä, mutta eivät onneksi löytäneet sitä.

Ei tämä vieraaseen ympäristöön ja vieraan murteen keskelle tulo ole ollut helppoa. Vilppokaan ei ole voinut minua tässä auttaa rintamallaolonsa aikana. En ymmärrä paikallisia vitsejä, kun en tunne niissä käytettyjä sanoja. Olen kuullut, että tutustuminen pohjoispohjalaisiin vaatii aikaa, mutta oikean ajan kanssa heistä saakin ystäviä koko elämän ajaksi. Toivotaan niin, minä elän näköjään vielä tutustumisen aikaa.

Nyt pyykit ovat huuhtomisvaiheessa. Käynpä hakemassa Vilpon siirtämään saavit kaivolle.

–Mitenkä minun kulleroiseni jakselee? Koskeeko selkään tuo pyykkäämisen kyyryasento? Sinulle ei tuossa tilassa sovi raskaitten saavien eikä ämpärien kantaminen.

Pitkä, vaaleahiuksinen, hymyilevä atleetti astelee hiukan nilkuttaen paikalle ja kietaisee kädet kultansa vyötärön ympäri. Hän alkaa pumpata vettä ämpäriin ja kaadella täysiä ämpärillisiä saaveihin.

– Kun tarvitset lisää huuhtomisvesiä, tule hakemaan minut!

Hilma huuhtoo pyykit ja ripustaa ne naruille. Sitten onkin jo ruoantekoaika. Se käy näppärästi. Eilen hän pyykkejä likoamaan viedessään keräsi saunan vierelle nousseen sienisadon: monta muhkeaa karvalaukkua. Puhdistettuaan, pilkottuaan ja kiehautettuaan ne pari kertaa Hilma jätti sienet kylmään veteen odottamaan tämän päivän käyttöä. Nyt ei tarvitsekaan kuin kuopaista pari vartta pirtin takana olevasta perunamaasta, siepata viereisestä kasvimaasta sipulit ja porkkanat, huuhtoa ne kaivolla ja rientää ruoanlaittoon. Syksyisen aterian ajattelu tuo veden kielelle: keitetyt uudet perunat ja porkkanat, voikastike runsaan sipulin kanssa ja kermaisen muhkea sienisalaatti.

Täällä Iissä ei monikaan välitä sienistä. Kun aamulla kävin hakemassa postia ja kehuskelin naapurin Kyllikille sienisatoa kotipihassa, tunsin itseni kummajaiseksi kuullessani kommentin: ”Meillä ei sellasta lehemän ruokaa syyä.”

Vilppo-armaalleni sienet onneksi maistuvat. Hän sanoo, että minun ruokani vie kielen mennessään.

Matkaanlähdössä on musta kottaraisrivi puhelinlangoilla. Kotikoivut leimuavat nuoren kodin elämänuskoa auringonkeltaisuudellaan ja pihapihlajat riemunpunallaan. Samalla asiallako piharuukkujen syvänvioletit orvokitkin ovat?

Sirkka Junttilan ja Aila Korpisen toimittama teos

TULEEHAN ISÄ TAKAISIN, TULEEHAN

Sotaleski Lyyli Sammalmaata haastatteli Alavieskassa Aila Korpinen 10.7.2009

Eläkettä ei katota tarpeelliseksi

99,5 -vuotias Lyyli Anita Sammalmaa (e.Mikkola o.s.Viljamaa) on asunut parisen vuotta palvelutalossa. Jalat pettivät kotona, joten oli hankala liikkua rullatuolilla. Hän tuli ensin van lepäämään palvelutaloon, mutta joutui sitten jäämään. Hänen kanssaan on helppo jutella, koska mieli on virkeä. Häntä harmittaa vain, kun näkö on viime aikoina huonontunut, ettei enää näe lukea eikä kuulokaan kuulemma ole oikein hyvä. Mutta hyvin hän kuuli haastatellessa, eikä tarvinnut edes ääntä korottaa.
- Olin sojan aikana miniänä Mikkolassa, mutta kun aavo kaatui, tulin kotiin Etelärannan Haapasaareen pienten lasten kanssa. Meitä oli siellä silloin, kun isä oli jo aiemmin kuollut: äiti, viisi sisarusta ja sitten me neljä.
- Paavon arkku oli tyhjä, kun se tuli. Ruumita oli koottu riiheen, joka poltettiin kai venäläisten tieltä. Yksi ruumis oli kajonnut riihestä sitä ennen eikä tiijetä, minne se joutui, veivätkö venäläiset vai oliko mies ollut pahasti haavoittunut ja päässyt itse liikkeelle, mutta se ei tunnu oikealta ajatukselta. Paavon ruumis oli kuulemma ollut siellä riihessä. Kaikki vähän erilailla kertovat, jotkut, että kellarissa. Myöhemmin on puhuttu, että joku samo:"Mee tuonne!" Kun Paavo lähti, täysosuma tuli, ja mies hävisi.
- Hain sotaleskeneläkettä ja monta kertaa, mutta vastaus oli aina: "Ei katota tarpeelliseksi." Nestori Verronenhan (kunnansihteeri) sen sitten hommasi:"Kyllä se kuuluu sulle niin kuin muillekin." Niin sitten sain sotaleskeneläkkeen. Mitään neuvoja eikä avustuksia saanut omasta kunnasta eikä koulutusmahdollisuuksista ollut mitään tietoa. Jormalla ei ollut helppoa, kun ei saanut tukea opiskeluun:"Ei katota tarpelliseksi." Tietysti herätti katkeruutta, kun tuli tällainen vastaus. Aikuisena hän sitten kävi koulua rakennusalalle omi kustannuksin. Pojat kävivät rakennusmestareiksi ja Toini rakennuspiirtäjäksi.
- Ruotsista tuli muutamia paketeita. Sieltä lähetettiin uusi avaatteita, kirjeissä niin kerrottiin, mutta vanhoja oli paketeissa. Kun menin tästä valittamaan, niin sanottiin:"Pitää vain kiitellä, vaikka ei ole saanutkaan niitä, ei niitten tarvitse tietää, että oli vanhoja". Se tuntui hassulta. Ei sitä tiijä, mihin ne uuvet joutuivat.
- Eläkettä kyllä kajehittiin. Näläkää ei nähty. Voileipä ja maito olivat herkkuina. "Anna mullekin!" oli pyyntö, kun yhelle antoi. Joulua tietysti laitettiin: oli lanttulaatikkoa, perunalaatikkoakin, ohraryynipuuroa, marjasoppaa ja muuta. Sojan jäläkeen oli sitte riisiryynipuuroa ja sekahedelmäsoppaa. Lahjat olivat yleensä omatekoisia, äitille oli ostosia, joka joulu kahvikuppeja tai juomalaseja ja isälle parranajosaippuaa, joka kesti seuraavaan jouluun, aina ne samat lahjat.

Haastattelun välillä Lyyli haettiin syömään. Juttelin hänen vierailulla olevan sisarensa Eevan kanssa sen aikaa. Takaisin tultuaan Lyyli tuumaa:"Ei se velli oikein maistunut. Kunpa sais paistettuja silakoita!" Jatkan haastattelua.

- Sojan jäläkeen menin uusiin naimisiin Sammalmaan Leanderin kanssa. Jorma joutui muuttamaan koulua kirkolta Someronkylälle, mutta Toini ei ollut vielä ennemmin ollut koulussa.
- Sotaorvoille jaettiin vehnäjauhoja. Kerran meille tuli poliisi ja istui kiikkutuoliin vaivautuneen näköisenä. Ihimettelin mitä asiaa sillä oli. Meillä oli vuokralaisena tarkkailija, ei se ollut täältäpäin kotoisin. Sillä oli vehnäjauhot, jotka olisi pitänyt jakaa orvoille, mutta oli ottanut lasten korteilla jauhoja ja varastanut ne itselleen, ne orvoille tarkoitetut jauhot ja häipyi sitten teille tietymättömille jauhoineen, oli tietysti syyttänyt meitä, mutta selvisihän se asia. Mutta vuokralaisesta tai jauhoista ei sen koommin kuultu. Ihimettelin, kun meijän piti niin usein käyvä myllyssä; ruisjauhot loppuivat aina nopeasti. Ihimettelin myös, miksi mies aina yöllä ruokkii hevostaan eikä päivällä, mutta silloinhan olikin hyvä hoitaa jauhoasiat. Samalla selvisi meijän ruisjauhojen kohtalo kuin orvoille tarkoitettujen vehnäjauhojenkin.
- Soili kuoli yli kolmikymppisenä syöpään. Häneltä jäi kolme lasta orvoiksi.

Kaatuneitten Omaiset anoivat lisähuoltoeläkettä Lyylille. Ensimmäisellä kertaa se ei mennyt läpi, mutta silloisen puheenjohtajan Liisa Sipilän kanssa olin laittamassa toista hakemusta, kun Lyyli oli luovuttanut talon. Onnistuimme saamaan sen. Tuon talon luovutuksen jälkeen oli jokin muukin talo hakenut välin lisähuoltoeläkettä eikä se ollut mennyt läpi. Someronkylän Sakkolassa Lyyli asui kauan yksin. Tietysti Jorma Ylivieskasta kävi viikoittain äitinsä luona ja muutkin, kun pystyivät. Lyyli kiittelee, että Jorma käy nyt joka pyhä häntä katsomassa Omavieskassa, palvelutalossa. Jormalla on omakotitalo Ylivieskassa, mutta hän huolehtii Sakkolasta. Alavieska-viikon kyläkierroksella selostaja kertoi, että Jorma pitää Sakkolan erinomaisessa kunnossa.

Isä tuli

Toini kertoo puhelimessa:

- Olin vain 11 kuukauden, kun isä kaatui, joten minulla on vain toisten kertomia tietoja omasta isästäni. Äiti on kertonut, että kun joku vieras mies tuli käymään, sanoin:"Isä tuli!"
- Minä sanoin Sammalmaan Leanderia isäksi, kun äiti oli mennyt uudelleen naimisiin.
- Joskus sitä ajattelee, minkälaiseksi elämä olisi muodostunut, jos oma isä olisi saanut elää.
- Kävin emäntäkoulun ja menin leipomoon töihin, mutta terveydellisistä syistä jouduin siellä lopettamaan ja kävin rakennuspiirtäjäksi. Edellisen laman aikana sitten jouduin jäämään ensin työttömyyseläkkeelle, sittemmin normaalille eläkkeelle.

Kirjan kustansi Oulun Eteläisen sotaorvot ry

-------------------------------------------------------

Maija Aholan

Elli-kirjasarja
ELLI MENEE OPPIKOULUUN

TOUKOKUUSSA TOUHUTAAN

Kevätaurinko paistaa. Kiurut lentelevät pihapuissa. On toukokuun ensimmäinen päivä, vappu. Me lapset muistamme, miten maatalossa vappuna eletään. Isot veljet ajavat talven tunkion navetan takaa pelloille. Me nuoremmat tiedämme myös tehtävämme.

- Ellii ja Velii, menkää hakemaan liiteristä pottulaatikoita kellarin edustalle! äiti huutaa meille kesä-kengillä juokseville. - Lämpimät arkivaatteet päälle ja kumisaappaat jalkaan!

Liiterin nurkasta löydämme puolikymmentä laudasta valmistettua laatikkoa. Harmaita ne ovat, mutta käyttökelpoisia. - Otapa toisesta päästä kiinni, niin kannetaan, kehotan veljeäni. - Minä kantelen yksin näin keveät kantamukset, sinä voit vaikka istua sahapukille ihastelemaan.

Väännän isoa avainta ja aukaisen kellarin ulommaisen oven, sitten sisäoven ja vielä takimmaisen, peruna-laariosaston oven. - Täällä on tunkkainen haju, valitan ja pyyhin nenääni. Ovatko kaikki potut mädäntyneet?

- Älä höpötä, vaan rupea nakkelemaan hyviä perunoita laatikkoon, en minä koko päivää halua täällä tärvätä, Veli hoputtaa. - Päivähöröllä mennään kaupunkiin Tildan ja Paten kanssa.

Kun kello lyö kaksitoista, olemme syöneet eineen perunasavotan päätteeksi. Isä ja Ermo, jolla on vappuna vapaapäivä, nostavat potut kamarin seinustalle itämään. - Lähtevätkö penskat kaupunkiin? Pate kysäisee äidiltä. - Onko ollut puhetta? - Kyllä minä lu-pasin, jos tekevät tehtävänsä, äiti tunnustaa. - Voitteko te heidät ottaa?

Kohta seisomme nelostien pysäkillä höröä, kempeleläistä, odottamassa. Varpaita palelee kesäkengissä eikä muutenkaan ole lämmin olo. Mereltä tuulee ja kesävaatteet päästävät vinkan läpi.

- Jokohan vappumarssi on ohi, kysäisen Tildalta.

Siikajokivarressa katselimme tervatehtaan kupeella matelevaa kulkuetta kotipihalta. Värikkäitä lippuja näkyivät kantavan. Taisi lauluakin kuulua. - Ovat jo marssineet, enkä minä siitä puolueesta välitä, Kekkosen sakkiin meidän perhe kuuluu.

Kaupungilla kulkeminen vähän pelottaa minua. Törkyisen näköistä väkeä tarpoo horjahdellen eteenpäin. Ylioppilaslakkiset herättävät kunnioitusta minussa. Ilmapallojakin näkyy. Jäätelökioskin luo Pate pysähtyy. - Myydäänkö täällä isoja tötteröitä? kuulen veljen kysyvän. - Meillä on nälkä, laita kunnon pallot. - Kaikille on samankokoiset, palveluhaluinen kioskimyyjä kertoo ja pyörittää pikkupalleroita altaasta meille maalaisille imeskeltäviksi.

Tuomiokirkon mahtavat ovet ovat auki ja kutsuvat näin ihmisiä Sanan kuuloon. Menemme sisään. Ihmettelen, kuinka paljon väkeä voi olla koolla. Jostain löydämme istumapaikan. - Menette sitten lumijoki-sella kotiin, kuten sovittiin, Tilda kuiskaa, - Pate ja minä tulemme ilta-autossa.

Juoksemme torin rantaan. Linja-autoaseman kylkeen penkille asetumme odottamaan keltaista onnikkaa. - Onko sulla se kaksikymmentä penniä tallessa? Veli kysyy. - Annat sen sitten rahastajalle. Puolen tunnin kuluttua laskeudumme pysäkille. Veli juoksee edellä, minä perässä, kotiin.

__________________________________________

Pirkko Mattilan kirjasta

PERÄMEREN SOFIA

KOVAT AJAT

Sofia oli tullut Senta-laivalla Veitsiluodon tilikopperolle mukanaan tuoreita örfiiloja ja nahkarukkasia. Asiakkaita ei näkynyt missään. Sofia meni naapurikauppaan, mutta siellä oli yhtä hiljaista, vaikka oli sahan ruokatunti.
- Missä ne asiakkaat tännään ovat, ku kettään ei näy tilipäivänä?
- Se on ny yleislakko, ei tuu palakkoja, Kenkä-Kalle vastasi.
- Eikä lyhennyksiä saataviin, Sofia totesi huolestuneena.
- Ei niin, oletkos paljonkin saamassa?
- Enpä oo laskenut, mutta paljon on.
- Sinä oot liian kiltti ihiminen kauppiaaksi, Sofia!
Kenkä-Kalle oli jo aikaisemmin varottanut Sofiaa antamasta velkaa asiakkaille, jotka eivät olleet maksaneet entisiä rästejään. Kenkä-Kallen ei tarvinnut myydä velaksi, sillä kenkiä ei ostettu joka päivä niin kuin Sofian myymiä elintarvikkeita ja työrukkasia.
Sofia oli lukenut sanomalehdistä, että hyvin noussut talous alkoi hiipua. Hän ei kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota, sillä kauppa kävi Maantienkadun myymälässä ja sahasaarten tilikopperoilla niin kuin ennenkin. Vasta myöhemmin ofia ymmärsi eron entisiin aikoihin. Kauppojen mustat kirjat täyttyivät nyt velallisista, joiden velat vain kasvoivat. Se tapahtui huomaamatta, koska jokainen uskoi lakon loppuvan ja parempien päivien koittavan ihan kohta.
Kemissä ja sen ympäristön sahoilla oli ollut monia lakkoja, koska palkat olivat pieniä ja asunto-olot kurjia. Nyt ammattijärjestöt olivat aloittaneet yleislakon. Sen loppumiseksi Veitsiluotoyhtiö erotti satoja työläisiä ja muutkin työnantajat kymmeniä.
Perheiltä jäivät palkkarahat saamatta. Veitsiluodossa hiljaisia tilikopperopäiviä oli yhä enemmän, Kuusiluotoon ei kannattanut mennä ollenkaan. Kaupungin myymälän asiakkaista osa oli lakossa ja osa ilman työpaikkaa. Myymäläapulainen Aino ehti kutoa sukkia työpäivän aikana.
Isä ja äiti kävivät Sofian luona ja kertoivat Jokikylän kuulumisia. Vanhaisä valitteli, ettei viime talvena oltu päästy metsätöihin, kun yhtiöt eivät ostaneet puuta. Harvennushakkuita pitäisi Hakalankin metsäpalstoilla joka talvi tehdä. Äiti oli huolissaan Ellan terveydestä ja kesän heinätöitten onnistumisesta.
Vastauksen isän huoleen Sofia luki lähikuukausina sanomalehdistä. Puuta ei mennyt ulkomaille entiseen tahtiin. Työttömiä tuli yhä lisää, kun puu ei kulkenut metsästä sahoille ja sieltä edelleen laivoilla ulkomaille.

Sofia teki kauppaa Veitsiluodon ja Kuusiluodon lisäksi markkinoilla. Tärkeimmät olivat Kemin markkinat helmikuussa, mutta syksyllä, joulun alla ja keväällä hän kävi myös muilla paikkakunnilla, Rovaniemellä asti. Sofian oli jätettävä lapsensa moniksi päiviksi Fannin hoitoon.
Kemin ähiympäristössä Sofia liikkui hevosensa Pekan kanssa. Hän lastasi myyntipöydän ja myytävät tavarat hevosen rekeen tai kärryihin ja lähti matkaan aikaisin aamulla. Rovaniemelle ofia meni junalla tai jonkun kauppiaan kanssa yhteisellä kuormalautolla.
Monet kerrat Kenkä-Kalle otti autoonsa myös Sofian myyntivaraston. He tekivät kauppaa samoilla myyntipaikoilla, eivätkä heidän tuotteensa kilpailleet keskenään.
Sofia möi markkinoilla tilikopperoittensa tavaravalikoiman lisäksi rinkeleitä ja markkinapallja. Asiakkaita kokoontui laajalti maaseudulta ostoksia tekemään ja tuttuja tapaamaan. Markkinoilla yövyttiin yhteismajoituksissa tai tuttavien luona, myös hauskaa osattiin pitää.
Tavaran kaupustelijoitten lisäksi markkinapaikoilla oli kahviloita, pelitelttoja ja valokuvaajia. Oli mukavaa kuvauttaa itsensä teltassa kauniilla tuolilla istuen tai sen vierellä seisten, taustana pahvikuva tyylikkäästä huoneesta tai eksoottisesta maisemasta. Nuoret kuvauttivat itsensä antaakseen kuvansa sulhaselleen tai morsiammelleen. Perheet kävivät yhteiskuvissa.
Sofia oli tyttönä poseerannut Idan ja Jennin kanssa. Iisakki oli käynyt markkinoiden telttakuvaamossa veljensä Jaakon kanssa. Näitä valokuvia rakastavaiset olivat vaihtaneet keskenään seurusteluaikanaan.
Miehet pitivät morsiamensa valokuvaa lippalakissa ollakseen lähellä rakkaintaan. Jos morsianta ei vielä ollut, pantiin lakkiin oma kuva. Sieltä se oli kätevästi otettavissa, kun kohdattiin mukava tyttö. Valokuva toimi käyntikorttina.

---------------------------------------------------------------

Rita Kumpulaisen kirjasta

KUTTURA

Syyskuu 2010

Joen toisella puolella, pitkän kiemuraisen kinttupolun päässä on Kuttura. Taloja on viisi, punaisia ja valkoisia, jäältä nousevalla rinteellä.
- Yksinäinen mies hiihtelee jäällä pyssy selässä keinahdellen riekostamaan. Ruskeankiiltävä koira taivaltaa innokkaana perässä. Lumi nirskuttaa jalan alla ja kylän lukuisat koirat haukahtelevat velvollisuuttaan.
Toimittaja näkee ja tuntee, yrittää painaa mieleensä mahdollisimman paljon. Jouluviikon lehteen pitää saada vahvoja tunnelmakuvauksiä, erämaan taikaa, satua ja totta.
Kutturan kylässä on tuttu rauhansa, vaikka joulu kolkuttaa jo ovella. Sen näkee Sirkka Tiluskin ja jaksaa ihmetellä maiseman levollisuutta. Pääkaupunkiseudun ihminen huomaa, että kylän miehet ovat poroerotuksessa kaukana kotoa. Sekin käy selväksi, että pakkanen on teljennyt naiset lämpimiin pirtteihin.
Pakkanen on talvella luonnollinen osa Kutturan arkea. Joskus on viikkotolkulla niin kylmä, että ulkona käydään vain pakollisissa asioissa. Vuonna 1973 kylän viimeinenkin lehmä on saanut luvan lähteä autuaallisemmille leposijoille. Meidän navetasta vietiin Omena syyskesällä heti isän kuoleman jälkeen. Uusi navetta itki pitkään ikäväänsä, tuttua valkokylkistään hinkalossa navetan perällä. Kun kiirehdin viikonloppuloman aikana navettaan pyykille, itkin omaa tyhjyyttäni. Itkin isän ikävääni ja kohta myös sitä, että navetassa ei ole enää muuta elämää kuin tulenliekit padan alla. Kaipasin lehmän hajua ja sontaläjää loorissa. Kun lämpö peitti hetken päästä kauimmaisenkin nurkan eilistä ja kaikkea sitä, mikä oli juossut pois.
Yksinäinen mies hiihtämässä jäällä ruskeankiiltävä koira kumppaninaan. Hiihtäjä voi olla Kaapilan Kaapi. Muut kylän miehet lienevät ettossa. Lieneekö mies Menossa riekonpyyntiin pyssy selässä? Ansat ovat riekkoja varten. Ansapyyntiin totutaan pienestä pitäen. Riekko on kiinteä osa kylän elämää. Kun riekot vaappuvat rantavarvikossa, näky lumoaa. Valkoinen lintu valkoisella hangella on kuninkaallista katsottavaa. Nämä linnut kuuluvat maisemaan samalla tavalla kuin jokeen laskeutuvat kirkasvetiset purot, vuosituhansien aikana sileiksi hioutuneet kivet ja kullankeltaiset rentukkalautat rannan kainalossa. Riekot hohtavat jalokivinä kuninkaan timanttimatolla. Tanssi vangitsee, ei päästä irti.

----------------------------------------------------------

Anneli Lehtikankaan satukirjasta

HURLUMHEI, KÄNNYKKÄJÄNÖ JA GALYPPO

Mummolan taikalusikka

Oletko kuullut mummolan tailakusikasta
Jolla syönyt on monta lasta
Jos ei kiltisti aamupuuroa syö
Ilman aamupalaa ei onnistu leikki eikä työ

Topi odotti kovasti kesälomaa. Silloin hän pääsisi mummolaan. Niin isä oli luvannut. Mummolassa saisi tehdä kaikenlaista kivaa papan kanssa. Papalla oli aina aikaa. Hänellä ei ollut koskaan kiire töihin.
- Heräähän nyt, isä sanoi ja ravisti Topia.
- Nukuttaa vielä, Topi vastasi.
- Etkö muista, mikä päivä tänään on? isä kysyi.
- Ai niin. Minä pääsen mummolaan!
Samassa Topi jo seisoi lattialla vuoteen vieressä ja kiskoi pyjamaa päältään.
- Saanko minä sitten tehdä mummolassa ihan mitä minä haluan? Topi kysäisi.
- Kyllä sinun pitää totella sekä mummoa että pappaa, äiti vastasi.
- No, kyllä minä kuitenkin saan luvan kaikkeen, Topi hihkaisi ja heitti kärrinpyörän.
Ei haitannut, vaikka automatkaa oli vielä melko pitkästi, sillä aina välillä pysähdyttiin ja käytiin syömässä jäätelö ja seuraavan kerran, kun pysähdyttiin ostettiin hampurilaiset tai jotain muuta herkkua.
Eikä mennyt kauankaan, kun näkyi tuttu mummola tien päässä.
Topi oli niin väsynyt, että nukahti pian sen jälkeen, kun ensin oli halattu mummoa ja pappaa. Topi heräsi vasta seuraavana aamuna avoimesta ikkunasta kuuluvaan linnun lauluun.
- Topi, tulehan puurolle, mummo huuteli.
Topi istui pöytään, mutta ei suostunut syömään, vaan ainoastaan hämmenteli puuroa edestakaisin.
- Sinun pitää syödä, että jaksat lähteä papan kanssa puuhommiin.
- En minä halua puuroa. Minä tykkään suklaamuroista, Topi ilmoitti.
- Meillä täällä maalla kyllä syödään aamupuuro aina, mummo sanoi.
- Mutta, kun minulla on kesäloma, Topi yritti vielä.
- Kyllä syöt, kun nälkä tulee, mummo tuumasi itsekseen.
Päivällä oli mummo keittänyt perunoita ja paistanut lihapullia, koska niistä lapset yleensä pitävät, mutta Topi halusi vain voileivän. Hän ei vieläkään suostunut syömään mummon valmistamaa ruokaa.
- Pappa muistatko sen taikalusikan, joka meillä oli silloin, kun Topin isä oli pieni? mummo kysyi papalta.
- Ai, sen? Sehän on nurkkakaapin alalaatikossa, pappa vastasi.
Lusikka oli lähes tavallisen lusikan näköinen. Oli siinä varressa joku ihmeellinen kuvio, mutta muuten lusikka ei ollut mitenkään erikoinen. Ellei tiennyt sen olevan taikalusikka. Mummo otti lusikan laatikosta. Pesi ja kuivasi huolellisesti ja ojensi sen Topille.
- Kokeilepa tätä, mummo sanoi.
Topi otti varovasti ensin perunaa ja sitten lihapullia lusikkaan ja vei sitten lusikan suuhunsa. Ihmeellistä. Ruoka maistui tosi hyvältä.
- Miltä maistuu? mummo kysyi.
- Tosi mauksta, Topi vastasi.
- Tästä alkaen sinä saat aina mummolassa ollessasi syödä sillä lusikalla, pappa sanoi pöydän takaa.
- Maistuuko kaikki ruoka nyt hyvältä? Topi tiedusteli. - Miten se voi olla mahdollista?
- Taikalusikka on taikalusikka. Kun syöt sillä, niin aina sen jälkeenkin kaikki ruoka maistuu hyvältä, vaikka sinulla ei enää olisi taikalusikkaa, mummo selitti.
- Vau! Topi huudahti. - Uskovatkohan kaverit, kun kerron?
- Jos eivät usko, niin ota lusikka mukaasi, kun tulet taas käymään, mummo sanoi.
Taikalusikan taika tehosi siten, että joka aamu Topi söi aamulla puuronsa ja päivällä sekä illalla kaiken sen, mitä mummo oli keittänyt. Eikä taika todellakaan loppunut mummolassa oloaikaan, vaan jatkui yhtä hyvin kotona ja koulussa.
Mummolan kulmakaapin alalaatikossa taikalusikka odottaa malttamattomana Topia ja tämän kavereita.